15. huhtikuuta 2017

396/412 Kuolema

Ajattelin kirjoittaa näin pääsiäisen kunniaksi niinkin "hilpeästä" asiasta kuin kuolema. Pääsiäiseen liittyy vahvasti kuolema, mikäli uskonnollisesta aspektista tätä tarkastelemme. Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Kolmantena päivänä hän nousi kuolleista. Menettäessämme läheisemme meidän on kuitenin turha odottaa nousua kuolleista, ainakaan konkreettista sellaista emmekä myöskään voi lohduttaa loppua odottavia potilaitamme tai menehtyneiden potilaidemme omaisia tällä.

Millaista sitten on kohdata kuolema?

Lapsena vierailin lähinnä etäisesti sukua olevien ihmisten hautajaisissa. Eikä minulla ollut heihin minkäänlaista tunnesidettä. Hautajaiset olivat lähinnä hämmentävä kokemus, mutta konkretisoi lapselle sitä mitä tapahtuu kun kuolema sitten joskus tulee. Kuolema oli sitä, että kun ihmiset ovat tarpeeksi vanhoja he kuolevat. Kuoleman tullessa he ovat poissa, eivätkä tule enää takaisin.

Olin 15- vuotias kun ensimmäisen kerran kohtasin kuolleen ihmisen. Löysin mummoni taloyhtiön saunasta saunavuorollaan lauteille menehtyneen iäkkään miehen. Näky hänestä piirtyy vieläkin verkkokalvoilleni, kun ajattelen asiaa. Hän nojasi seinään suu auki, silmät kääntyinenä ympäri. Karuinta oli kun palomiehet nostivat alastoman ruumiin kylmälle kellarikäytävälle. Se tuntui minusta pahalta.

9-vuotta sitten juuri syksyllä aloitettuani sairaanhoitaja opintoni yksi elämäni merkityksellisimmistä ihmisistä menehtyi. Mummoni sai massiivisen aivoverenvuodon, ja viiden päivän ajan odotimme väistämätöntä kuolemaa. Ensimmäisinä hetkinä aivoverenvuodon tapahduttua oli jokseenkin shokissa ja ajatteli, että kyllä tästä vielä selvitään. Pian kuitenkin ymmärsi, ettei tästä ole paluuta. Istuin nuo viisi päivää sairaalasängyn vieressä yötä päivää. Nukuinkin sängyn vieressä istualtaan, tyynyn kera sänkyyn nojaten. Hetkellisesti poistuin vain käydäkseni vessassa, syömässä tai suihkussa, tai kun hoitajat ja lääkärit pyysivät hetkeksi käytävään jonkin hoitotoimenpiteen tekemisen ajaksi. Pidin mummoa kädestä, silittelin otsaa, puhuin vaikka en tiennyt hänen enää varmasti kuulevan tai ymmärtävän minua. Hengityskatkosten ilmaannuttua katsoin kellosta kauan ne kestivät ja mietin, että oliko tämä se viimeinen. Ja niin se odotettu viimeinen henkäyskin jossakin vaiheessa tuli, ja hän oli poissa. Viidessä päivässä ajatus kuolemasta pelottavana, loputtomana ja lohduttomana muuttui. Kuolema sai merkityksen kivun ja kärsimyksen loppumisesta, luonnollisesta tapahtumasta joka meidät kaikki kohtaa. Se oli helpotus.

Mummoni menehdyttyä sain yhdessä hoitajan kanssa suorittaa vainajalle suoritettavat toimenpiteet. Muistan värin paenneen mummon kasvoilta nopeasti ja lautumia ilmaantui. Kuitenkin hän oli kaunis, ja näytti nukkuvalta, rauhalliselta. Minua ei itkettänyt enää. Lähdin pois kun mummo oli valmis.

Kokemuksena tuo kaikki oli arvokasta elämänkokemuksellisesti ja ajatellen sairaanhoitajan ammattiani. Kuoleman kohtaaminen ei tunnu tuon kokemuksen jälkeen vaikealta ja pahalta, vaikka joka kerta se minua liikuttaakin syvästi. Osaan asettua omaisten asemaan, tiedän miltä menetys tuntuu. On kuitenkin muistettava, että jokaisen menetys on yksilöllinen ja tunteet omat. Joskus kuulin jonkun vanhemman kollegan sanovan ettei potilaiden ja omaisten edessä ole soveliasta itkeä. Olen kuitenkin eri mieltä. Mikäli minua liikuttaa ja silmäni kostuvat, en anna sen haitata, sillä mielestäni se kertoo empatiasta ja myötäelämisestä.

Elämään littyviä suuria kysymyksiä  on lukuisia. Sitä miettii miksi jonkun elämä päättyy liian aikaisin, miksi lapsi tai nuori menehtyy, tai miksi kuolemaa toisinaan edeltää kohtuuton kärsimys. Näihin kysymyksiin ei ole vastauksia. Jonkinlaiseen tarkoituksenmukaisuuteen sitä on kaiketi uskottava. On otettava vastaan kaikki mitä kohdalle osuu ja pitäisi muistaa elää nyt, eikä sitten kun..



Kuva: Pinterest


-H- 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaksi viikkoa

Nyt on tullut kuluneeksi kaksi viikkoa pääsykokeesta. Olo on ollut viime aikoina jokseenkin tyhjä ja uuvahtanut. En ole vain saanut aikaisek...