14. elokuuta 2017

275/412 Viikonloppu hommissa

Lauantaina olin ensiapu hommissa koko päivän. Jo etukäteen olin asennoitunut siihen, että sää tulee yllättämään meidät kaikki. Olin pakannu sadevaatteet ja kuivaa vaatetusta mukaan. Päivä alkoi Paula Vesalan keikalla Nurmijärvellä ja aurinko yllätyksellisesti paistoi lämpimästi. Keikka oli hyvä eikä meillä ea-ihmisillä onneksi ollut mitään tekemistä. Vesalan keikalta ajoimme kaverini kanssa Helsinkiin city maratonille täydentämään jo siellä olevaa porukkaa. Itse sijoituin maalialueelle "noukkimaan" huonokuntoisia. Siinä tuli sitten kyllä juostua itsekin jonkinlainen minimaraton illan aikana, kun kävimme myös hakemassa stadionin lähettyviltä kantotuoleilla nestehukkaisia ja hypotermisiä juoksijoita.

Niin se sää odotetusti yllätti auringon paistamisen jälkeen kaikessa hurjuudessaan, kun sormia napauttamalla taivas repesi. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla, stadionilla aidat kaatuivat, maalialue lakosi totaalisesti, salamat iskivät stadionin peltikatteeseen. Tuuli oli erittäin voimakas, eikä siinä ei ehtinyt kissaa sanomaan, kun oli alusvaatteita myöden läpi märkä.  Juoksijat joutuivat reitillä väistelemään lenteleviä puunoksia, katkenneita puita, kahlaamaan lätäköissä, eikä voimakkaat syöksyvirtaukset varmasti tehneet etenemistä helpoksi. Lämmin ja painostava ilma edeltävästi, sen jälkeen kastuminen ja muutoin fyysinen rasitus tekivät maratonin juoksemisesta erittäin haastavaa. Nostan kyllä hattua jokaiselle osallistujalle.


Minä olen kuvassa keltapunaisessa takissani

Itse vedin sadevermeet märkien vaatteiden päälle ja kumisaappaat jalkaan, kun myräkkä oli hieman rahoittunut. Täytyy sanoa, että niissä vermeissä toimiminen ei ollut maailman kevyintä, mutta ainakin sadevaatteet hieman lämmittivät, kun olin muutoin ihan läpimärkä. Hieman yhdeksän jälkeen alkoi tavaroiden purku, viimeisin nesteytettävä potilas poistui onnellisesti kotiinsa ja kymmenen jälkeen olimme saaneet kenttäsairaalan purettua ja tavarat pakattua autoihin. Osalla oli pitkän päivän jälkeen edessä vielä ambulanssien ajo firman talleille, mutta itse pääsin kaverini kyydillä mäkkärin kautta kotiin.

Ihan mukavaa vaihtelua oli tuo reissu siistin sisätyön vastapainoksi,  mutta kaksitoista tuntia reissussa olleena, kylmettyneenä ja märkänä oli kuitenkin ihana päästä kotiin. Pikku-H ei äipän "iloksi" halunnu millään nukkua omassa sängyssään ja oli kovin itkuinen. Siinä sitten kun suihkun jälkeen vihdoin puolenyön jälkeen pääsi sänkyyn, niin ei kyllä kovinkaan paljon nukuttu, kun vaahtosammutin heilui vieressä. Sunnuntai aamuna herätessä olo oli kuin rekan alle jääneellä. Fyysisen rasituksen lisäksi lauantaista saakka on mieltä painanut huoli viiden kuukauden ikäisestä siskontytöstäni, joka joutui lauantaina sairaalaan. Nesteytystä tipan ja nenäletkun kautta on saanut, sekä lääkitty antibiootein. Edelleen on pieni hoidettavana eikä varmaa syytä sairastumiselle ole selvinnyt.

Mun kroppa ilmoittelee nyt aika selkeästi siitä, että olen rasittanut itseäni liikaa. Lihakset eivät millään meinaa palautua rasituksista, lämpöilen ja olo on flunssainen. Eikä uni tahdo millään riittää korjaamaan oloa. Eilen multa kysyttiin, että vieläkö aion tähdätä ensi vuoden pääsykokeisiin ja vastasin kyllä. En halua enkä aio luovuttaa, vaikka sitä en kiellä etteikö nyt olisi hieman ollut haasteellista jaksaa.


-H-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaksi viikkoa

Nyt on tullut kuluneeksi kaksi viikkoa pääsykokeesta. Olo on ollut viime aikoina jokseenkin tyhjä ja uuvahtanut. En ole vain saanut aikaisek...