29. toukokuuta 2017

352/412 Aivokasvain

Syöpä, kasvain, kasvi.. päässä. Aivokasvain, glioblastooma gradus IV = pahinta mahdollista. Sitä olen läheltä, mutta kaukaa seurannut viime syksystä saakka. Sairastunut kävi diagnoosia edeltävästi lääkärissä kolmesti, omaiset vaativat pään kuvantamista siinä onnistumatta ja lopulta tilanne ajautui siihen, että kasvain aiheutti voimakkaan aivopaineen nousun. Kolme tuntia diagnoosista sairastunut operoitiin kiireellisesti ja sitä edeltävästi tilanne oli edennyt siihen, ettei hän enää reagoinut lainkaan kipuun.

Ennakoivina oireina sairastuneella oli väsymystä, outoa käyttäytymistä, verenpaineen nousua ja päänsärkyä, ulosajo moottoritiellä.. Omaiset olivat turhautuneita, koska heidän huoltaan ei tunnuttu otettavan todesta. Tämän kaltaisten tarinoiden myötä ainakin itse yritän tulevaisuudessa parhaani mukaan kuunnella myös mitä omaisilla on sanottavaa tutkittavan, sairastuneen tilasta. On myös hyvä muistaa, että päänsärkyoireisen potilaan kivun taustalla voi todella myös olla jotakin vakavaa, eikä "vain päänsärkyä". Tämän vuoksi lääkärin tekemällä neurologisella statuksella (tutkimisella) on tärkeä merkitys.

Tuo kasvain perkele meni vielä uusiutumaankin, mikä toki kasvaintyypin luonnetta ajatellen oli pelätyn odotettavaa. Näin ollen tehtiin toinen leikkaus, tällä kertaa suunnitellusti ja nyt hoidot jatkuvat sytostaatein. Viime viikolla viimeisimmät pään kuvat olivat puhtaat. Se oli suuri helpotus kaikille, mutta etenkin sairastuneen lähimmälle perheelle.  Nyt vain toivomme tulevaisuudelta parasta ja pienimuotoista ihmettä tapahtuvaksi.

Kuva: Pinterest


Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan kirjoittaa sairastumisen yksityiskohdista enempää, mutta se miksi sivuan asiaa on se, että kyseinen tapaus on järisyttänyt myös minun maailmaani. Sitä tuntee itsensä kovin pieneksi ystävänsä rinnalla, kun hänen rakkaimpansa on vakavasti sairas. Lohdutuksen sanat ja tsempit tuntuvat ajoittain laimeilta, mitättömiltä menettämisen pelon ja ahdistuksen keskellä. Tärkeintä on kai kuitenkin olla tavalla tai toisella hengessä mukana. Itse kävin ottamassa kyseisestä pariskunnasta valokuvia, jotta jäisi jotakin muistoksi, mikäli kävisi ikävimmällä mahdollisella tavalla. Toivon kuitenkin, että saan ottaa heistä valokuvia yhdessä vielä vuosien ja vuosikymmentenkin kuluttua.

Kun kuulin aivokasvaimesta olin perheeni kanssa siskonpojan 2-vuotis synttäreillä ja sairastunutta oltiin tuolloin kiidättämässä ambulanssilla operoivaan yksikköön.  Muistan vieläkin elävästi kuinka ajaessani syksyisessä ilta-auringossa kotiin aurinkolasit päässäni itkin salaa puolisoltani. Olin hiljaa ja mietin, että kuinka tämä on mahdollista. Kuinka pienessä hetkessä voikaan jonkin perheen elämä sillä tavoin pirstaloitua, huominen päivä ja tulevaisuus muuttua epävarmaksi. Tuona iltana ja monina muina sen jälkeen olen pitänyt erityisen tiukasti puolisostani kiinni nukahtaessamme.

Menettämisen pelko on kalvavaa, kun rakastaa toista niin paljon, ettei koskaan haluaisi joutua luopumaan toisesta, ei ainakaan liian aikaisin. Tuon pelon muuttuminen arkipäiväiseksi on varmasti helvetillistä. Sitä ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.

Tärkein oppi itselleni tätä tarinaa seuratessa on ollut se, että on elettävä hetkessä. Ei voi elää "sitten kun"- tai "jos kun"- elämää. Huomisesta kun ei koskaan tiedä, sen tiedämme kaikki. Tämän vuoksi myös tämä blogi sai alkunsa. "Olisi ehkä kiva kirjoittaa.." No hitto, mähän kirjoitan!

Nyt kuitenkin hyvää yötä ja mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

-H- 

Ps. Asianosaiset ovat tietoisia kirjoittamastani tekstistä ja sen sisällöstä

1 kommentti:

Kaksi viikkoa

Nyt on tullut kuluneeksi kaksi viikkoa pääsykokeesta. Olo on ollut viime aikoina jokseenkin tyhjä ja uuvahtanut. En ole vain saanut aikaisek...